Teatteria koronan aikaan

Tutkija Sanna Ryynänen ja ohjaaja Joel Teixeira Neves keskustelevat brasilialaisesta, alusta pitäen digitaalisella alustalla toteutetusta ja Zoomissa koettavasta teoksesta, joka on jo nyt kerännyt 15 000 katsojaa 35 eri maassa.
Koronakevään sulkutoimet halvauttivat Suomessa ison osan teatterin tekemisestä. Elokuussa 2020 julkaistun Pukkarikeskusteluja -podcastin (Yle Areena) ensimmäisessä jaksossa KOM-teatterin johtaja Juho Milonoff kutsuu koronakevättä ajaksi, “jolloin teatteria ei voi tehdä” ja tilanteeksi, jossa “teatteria, semmoisena kuin me sen tunnemme, ei ole olemassa”.
Brasilialainen, vuonna 1989 perustettu teatteriryhmä Os Satyros ei jäänyt pohtimaan mitä tekisivät São Paulon tiukkojen koronaeristystoimien alkaessa huhtikuussa 2020, koska vastaus oli ohjaaja Rodolfo García Vázquezille ja käsikirjoittaja-näyttelijä Ivam Cabralille itsestäänselvä: he tekisivät edelleen teatteria, tietenkin. Toukokuussa sai ensi-iltansa teatteriryhmän ensimmäinen Zoom-alustalla toteutettu digitaalinen näytelmä A arte de encarar o medo (The art of facing fear), joka käsittelee pandemia-aikaa dystopian keinoin: ihmisiä koronaeristyksen 5555. päivänä.
Tavanomaisemmista eli striimatuista digitaalisista esityksistä teos eroaa siinä, että se on toteutettu suoraan Zoomiin ja kokonaan etänä. Esityksen 15 näyttelijää eivät voineet tavata toisiaan harjoitusperiodilla kertaakaan livenä, ja vaikka näyttelijöistä valtaosa on tehnyt yhdessä töitä jo vuosia, kaikki esiintyjät eivät ole koskaan kohdanneet Zoomin ulkopuolella. Yksi teoksen vierailijoista on ruotsalainen näyttelijä Ulrika Malmgren, joka osallistuu esityksiin kotoaan Tukholmasta.
A arte de encarar o medo rakentuu Zoom-ikkunoiden mosaiikkina, kukin näyttelijä esiintyy kotoaan käsin, ja kunkin “kotinäyttämön” lavastus, valot ja puvustus on koostettu niistä aineksista, mitä kotoa löytyy, näytelmän puvustajan ja lavastajan etäavustuksella. Joissakin kohtauksissa läsnä on vain yksi näyttelijä – eli avoinna on vain yksi Zoom-ikkuna – ja joissakin kohtauksissa Zoom-näyttämö täyttyy kaikkien näyttelijöiden samanaikaisuudesta.
Ohjaaja Joel Teixeira Neves ja tutkija Sanna Ryynänen asettuivat kesäkuussa A arte de encarar o medo -teoksen ääreen, turvavälein Sannan asunnon sisäpihalle Kallioon. He palasivat katsomiskokemukseen sittemmin elokuussa, pohtimaan digitaalisen teatterin erityislaatua.
Sanna: Esityksen lyhyet, episodimaiset kohtaukset virtaavat ajoittain niin saumattomalla Zoom-ikkunoiden avautumisen ja sulkeutumisen ajoituksella, että on melkeinpä vaikeaa muistaa katsovansa live-esitystä. Näyttämökeskeisestä teatterikokemuksesta kuljettavat kauemmaksi myös jotkin tekniset ratkaisut, jotka ovat tutumpia vaikkapa videotaiteesta kuin perinteisiltä näyttämöiltä.
Teknologia tuli ikään kuin väliin, painamaan oman, alati muuttuvan ja lopulta kontrollin ulottumattomissa olevan jälkensä myös esityksen sisältöön.
Live-esityksen erityislaatu kuitenkin pilkahtaa esiin pienissä, osin lähes huomaamattomissa teknisissä kömmähdyksissä ja ajoituksen lipsahduksissa tai vaikkapa siinä, että yhtäkkiä näyttelijöiden keskelle aukeaa vahingossa videoyhteytensä avanneen katsojan Zoom-ikkuna. Nämä rakensivat itselleni esityksen ehkä suurinta viehätystä, sattumanvaraisuuden dramaturgiaa. Teknologia tuli ikään kuin väliin, painamaan oman, alati muuttuvan ja lopulta kontrollin ulottumattomissa olevan jälkensä myös esityksen sisältöön. Sattuma toi mukaan myös läsnäolon tunnun: tämä todellakin tapahtuu livenä eikä ole nauhoitettua, vaikka siltä välillä vaikuttaakin. Näyttelijät todella ovat juuri tässä hetkessä kodeissaan São Paulossa ja Tukholmassa, esiintymässä minulle ja muille katsojille.
Sanna: Brasiliassa Os Satyroksen näytelmä on saanut varsin ihastuneen vastaanoton – sen on esimerkiksi arvioitu luovan aivan uudenlaista teatteri-ilmaisua – mutta se on herättänyt myös kiivasta kritiikkiä. Kritiikin ytimessä on ajatus siitä, että ”tämä ei ole teatteria”. Itselleni aktiivisena teatterikävijänä ja esittäviin taiteisiin perehtyneenä yhteiskuntatieteilijänä ajatus on aika kummallinen.
Teatteri on toki läsnäolon taidetta, ja elävän esityksen taikaa, lisäksi fyysisen yhteenkokoontumisen erityislaatuisuutta ei tietenkään voi digitaalisin välinein sellaisenaan tavoittaa. Miksi teatteri pitäisi kuitenkaan kaventaa yhden laadun taiteelliseksi teoksi? Perinteistä teatterimuotoa tuskin kadottaa tai edes uhkaa se, että rinnalle syntyy ja on syntynyt muita tapoja tehdä teatteria – ja miksi tilanteessa, jossa teatteria ei voi tehdä livenä, kuten keväällä Suomessa ja edelleen Brasiliassa, halvaannutaan sen edessä, että ”teatteria ei voi nyt tehdä” tai jähmetytään kiistelemään teatterin ominaislaadusta sen sijaan, että etsittäisiin vaihtoehtoisia, tilanteen sallimia tapoja tehdä teatteria?
Miksi niin helposti jäädään kiinni ajatukseen, että digitaalinen teatteri on nimenomaan striimattu versio näyttämötoteutuksesta ja siten jo lähtökohtaisesti vain kalpea varjo ”aidosta” teatterista? Miksi ei lähdetä keksimään sitä uudenlaista liveä?
Miksi ei lähdetä keksimään sitä uudenlaista liveä?
Joel: Kun aloitin opinnot Teatterikorkeakoulussa vuonna 2013, Maarit Ruikka oli vielä hetken ohjauksen proffana. Muistan kun Maarit tuli kattomaan yksiä sormiharjoituksia, ja se pieni luokka, jossa meidän ryhmä harjoitteli, oli täynnä reppuja, takkeja ja muuta tavaraa. Se sit hetken katto sitä meidän meininkiä siinä rotsien ja reppujen keskellä ja huikkas lähtiessään jotain sen tapaista kuin, että “muistakaaha että kaikki mikä on näyttämöllä tarkottaa jotain”.
Tämä palaute avas mun päässä tosi ison oven ja olen hyvin kiitollinen siitä. Aloin ohjaajana kattoa näyttämöä tosi eri tavalla. Tavarat, seinät ja prosessissa käytetty kieli on täynnä merkityksiä, jotka ei katoa mihinkään, vaikka niitä ei taiteilija tehdessään ajattelisi. Teoksia tehdään usein jonkinlaisen rajauksen pohjalta, että ne teokset ei käsittele kaikkea vaan jotain tiettyä, ja sitten niitä tehdään monasti muille kuin itelle. Tästä syystä mun mielestä on tän rajauksen välittymisen kannalta tärkeää, että taiteilija tunnistaa mitä siellä esityksessä on.
Mistä päästään siihen, että Os Satyroksen saamassa palautteessa osa yleisöstä on tuohtunut siitä, että ryhmä kutsuu kyseistä esitystä teatteriksi. Aivan mahtavaa! Ja mä ymmärrän tätä osaa yleisöstä tosi hyvin!! Digitaalinen alusta määrittää suuressa määrin teoksen yleisösuhdetta. Kaikki on vielä aivan uutta ja teoksen suhdetta digitaaliseen näyttämöön tulee varmasti käsitellä monta kertaa, ennen kuin siihen voidaan suhtautua samalla tavalla kuin kosketeltaviin näyttämöihin.
Tässä muuttuneessa tilanteessa pitäisi joko käsitteiden joustaa tai tekijöiden luoda uutta ja painavaa teoriaa niiden taakse. Ainakin vielä käsite “teatteri” sisältää vielä hyvin monta sellaista rajausta, jotka haraavat vastaan digitaalisella näyttämöllä. Tekijänä toivon pian toimivani sellaisessa kulttuurisessa ympäristössä, jossa digitaalinen alusta on yhtä luonteva osa esitystä kuin perinteisemmät näyttämöt.
Toisillehan etäpalaverissa möllöttäminen on ollut jo pidempään arkea. Se toivottavasti kehittää henkisiä työkaluja, joilla kestää sosiaalisen median monessa eri tilallisessa ja ajallisessa tasossa tapahtuvaa liikettä. Huomaan todella kaipaavani sellaista pelastusrengasta, ehkä se voisi olla esitys, joka todella käsittelisi tätä yhteiskunnallista muutosta. A arte de encarar o medo ei tähän tehtävään tarttunut, enkä syytä heitä. Tehtävä on lähes mahdoton. Esityksen keskiössä on tärkeä aihe, ja digitaalisuus hyvin perusteltu osa sitä.
Se toivottavasti kehittää henkisiä työkaluja, joilla kestää sosiaalisen median monessa eri tilallisessa ja ajallisessa tasossa tapahtuvaa liikettä.
Itse jäin osaksi ulkopuolelle esityksestä ja keskustelusta sen ympärillä, kun en osaa portugalia, mutta mun mielestä on ihan mahtavaa, jos yleisöstä nousee tää kysymys, että mitä tää nyt on, kun ei muistuta ollenkaan sitä, miksi teatterin olemme mieltäneet. Teatterin käsitteelle tekee vaan tosi hyvää pieni tuuletus, ja pientä tää vielä on suhteessa siihen, minkälaista läpivetoa todella tarvittaisiin. Yleisö tekee tuolla kysymyksellä ison palveluksen taiteilijoille. Voi kun mun ohjaamista esityksistä joskus käytäisiin tällasta keskustelua!
Sanna: A arte de encarar o medo on ollut myös minulle ensimmäinen kokemus suoraan digitaaliselle näyttämölle rakennetusta näytelmästä, siis esityksestä, joka on tehty suoraan Zoomiin ja joka toteutetaan reaaliajassa ja jota ei vain striimata joltakin yhdeltä näyttämöltä (tai kotoa tms.) käsin. Erityisen merkityksellinen oivallus esitystä katsoessa liittyi siihen, miten vahvasti teatteriesitys voi digitaalisellakin alustalla tavoittaa yhteentulemisen kokemuksen. Esityksen ohjaaja García Vázquez käyttää esityksen lähestymistavasta portugalinkielistä termiä telepresença, joka kääntyy suomeksi vaikkapa etäläsnäoloksi.
A arte de encarar o medon näytökset päättyvät yhteisiin aplodeihin, joiden aikana osa katsojista avaa oman videoyhteytensä, monet silminnähden liikuttuneina. Tuo on ollut itselleni, nähtyäni näytelmän yhteensä kolme kertaa, erityisen voimallinen hetki: muistutus siitä, että meitä todellakin oli kymmeniä tai satoja ihmisiä saman teatterikokemuksen äärellä maantieteellisistä rajoista huolimatta. Noissa hetkissä koronapandemian globaali luonne on iskostunut mieleen voimallisemmin kuin kaikista seuraamistani uutislähetyksistä yhteensä.
näytökset päättyvät yhteisiin aplodeihin, joiden aikana osa katsojista avaa oman videoyhteytensä, monet silminnähden liikuttuneina.
Esitys rakentaa yhteistä kokemusta myös muilla keinoin. Ennen varsinaisen esityksen alkua meitä katsojia kehotetaan kirjoittamaan Zoomin chat-boksiin sekä koronapandemiaan liittyviä pelkojamme että muistosanoja pandemiaan menehtyneille läheisillemme tai muutoin tietämillemme koronauhreille. Niihin viitataan esityksessä. Esityksen päätteeksi katsojat voivat jäädä keskustelemaan esityksestä ja sen aiheesta työryhmän kanssa, ensin Zoomin pienryhmissä – mikä mahdollistaa kaikkien halukkaiden pääsemisen ääneen tavalla, mitä perinteiset keskusteluhetket eivät mahdollista – ja lopuksi kaikki yhdessä.
Nicholas Bourriaud kuvaa relaatioestetiikan käsitteellään taideteoksen suhdeluonnetta ja sitä, miten taideteos kokoaa yleisön yhteen rakentamaan jaettuja merkityksiä. Relaatioestetiikan ideaali saattaa taidekokemuksissa usein jäädä jollakin tavoin laimeaksi, mutta tämän brasilialaisen teatterin esityksen jälkeisissä keskusteluhetkissä olen ajatellut tavoittavani sen, mitä Bourriaud käsitteellään hakee. Siinä me, ihmiset eri puolilta maailmaa, jaamme virtuaalisen pandemiaelämän tilan – ja vieläpä tilassa, joka on tullut kaikille (piinallisen) tutuksi juuri koronan myötä: Zoomin kuvalokeroissa, etäläsnäoloon pakotettuina mutta samalla kiitollisina, että on edes se.
Joel: Henkilökohtaisesti mulle tuotti suurta nautintoa hetki ennen esityksen alkamista, tilanne jossa yleisö kirjautuu sisään Zoom-alustalle. Työryhmä fasilitoi tätä tilannetta mielestäni hyvin, ohjeita annettiin usealla kielellä, tekstinä ja sanoin. Olin itse kuukautta aikaisemmin opastanut muita kyseisen käyttöjärjestelmän käytössä, ja teatteriryhmä kyllä tunsi asiansa ja osasi kohdata yleisön tiedon kanssa. Ja silti osalle tämä uusi käyttöjärjestelmä oli vaikea, minkä ymmärrän hyvin.
Satyroksen lämpiössä käyttäjäprofiilit syntyvät, ja pienet kuvakkeet paljastavat lyhyeksi hetkeksi yleisön jäsenet.
Kansallisteatterin katsomonumerointi on todella selkeä, mutta joka kerta kun menen katsomaan esitystä, olen tyytyväinen että siellä on henkilökuntaa, joka neuvoo mut oikeeseen paikkaan. Tässä Zoom-tilanteessa oli musta muutenkin sitä samaa jännitettä kuin Kansiksen aulassa, ketäköhän tänne tulee, näkyyköhän tuttuja, jne. Molemmissa tiloissa, Suomen Kansallisteatterin analogisessa ja Os Satyroksen virtuaalisessa lämpiössä, katsojan päämääränä on esitys, mutta muun yleisön läsnäololla on valtavan suuri merkitys esityskokemuksen kannalta.
Satyroksen lämpiössä käyttäjäprofiilit syntyvät, ja pienet kuvakkeet paljastavat lyhyeksi hetkeksi yleisön jäsenet. Ihmisiä olohuoneissa, julkisissa tiloissa tai tunnistamattomissa nurkkauksissa, yksin tai seurassa. Paljon keskittyneitä katseita, jotka pyrkivät selvittämään kuinka tässä uudessa tilanteessa tulisi toimia: mistä oma yhteys menee mutelle ja mistä saa videon pois. Mun sydämen valloitti se huolettomuus, jolla osa yleisön jäsenistä kovaan ääneen jäi ihmettelemään tilannetta, sitä miten vaikeaa alustaa oli käyttää tai että mitä nyt piti tehdä, alkoiko esitys jo, ja ehtiikö vielä käydä vessassa! Kuin teatterin lämpiössä, mutta läsnäoloa vain virtuaalisessa tilassa.
Tätä esitystä, jossa esiintyjät paimentavat yleisöä paikoilleen, katsoessa tuntui todella merkittävältä huomio, että yleisö on ripoteltuna ympäri planeettaa, jokainen omassa katsomossaan, mutta samaan aikaan tässä.
Noissa hetkissä koronapandemian globaali luonne on iskostunut mieleen voimallisemmin kuin kaikista seuraamistani uutislähetyksistä yhteensä.
Sanna: Esitystä oli antoisaa kokoontua katsomaan yhdessä, mutta itselleni merkityksellisemmät katsomiskokemukset ovat kuitenkin olleet ne kaksi kertaa, kun olen katsonut esityksen yksin. Esityksen pandemiaeristyksen teema resonoi voimakkaasti nimenomaan silloin, kun yksinäinen hetki kotona teoksen ääressä palautti mieleen lukuisat yksinäiset hetket omana koronakeväänä.
Tunnekokemuksena esitys jäi yhdessä katsoen paljon laimeammaksi. On ollut myös kiinnostavaa huomata, että vuorovaikutuksellisen digitaalisen teatterin katsomiseen on pitänyt opetella. Toukokuussa näin esityksen läpimenon aikaerosta johtuen öiseen aikaan. Olin sängyssä ilman vaatteita, valmiina käymään nukkumaan heti esityksen päätyttyä. Esityksen lopussa tajusinkin päätyneeni Zoomin pienryhmätilaan ja tilanteeseen, jossa tuttu näyttelijä maanitteli myös minua avaamaan kameran. Onnistuin sentään keksimään selityksen huonosta nettiyhteydestä – mutta samalla tunsin itseni petturiksi, kun yleensä kovin huolitellut brasilialaiset availivat Zoom-ikkunoitaan kotihousuissaan ja hiukset pörrössä.
vuorovaikutuksellisen digitaalisen teatterin katsomiseen on pitänyt opetella
Tuntui, että olisi ollut jollakin tavoin solidaarista näyttää myös omaa korona-ajan kotielämääni. Seuraavalla kerralla osasin jo valmistautua paremmin – mutta teatterikokemuksen kotikonteksti oli edelleen vahvasti läsnä: tietokoneen ruudun ohella näkökenttääni hallitsi pyykinkuivausteline alusvaatepyykkeineen. Tämä todellakin on toisenlaista teatteria, ylevän ja kohotetun kokemuksen sijaan arkista – mutta taidekokemuksena yhtä kaikki kohottavaa ja johonkin toisaalle kuljettavaa.
Tämä todellakin on toisenlaista teatteria, ylevän ja kohotetun kokemuksen sijaan arkista – mutta taidekokemuksena yhtä kaikki kohottavaa ja johonkin toisaalle kuljettavaa.
Joel: Tässä kohtaa jatkaisin pohdintaa siitä yleisösuhteen rakentamisesta. Digitaaliset alustat, kuten Zoom, sisältää jo valtavasti erilaisia sosiaalisen kulttuurin organisoitumisen tapoja. Kun sitten nämä vasta hiljattain muodostuneet ja digitaalisen teknologiateollisuuden kiihkeästä kehityksestä johtuen jatkuvassa muutostilassa olevat proseduurit otetaan osaksi esitystä, nousee kysymys niiden olemassaolon perusteista uudelleen ajankohtaiseksi: millaisen historiallisen kehityksen kautta tämä teknologia on olemassa, kuka tämän alustan omistaa, millaiseen toimintaan osallistun käyttämällä kyseistä alustaa, ja niin edelleen.
Näitä kysymyksiä esittäessä taustalle hiipii ajatus, joka kyseenalaistaa niiden mielekkyyden. Todennäköisesti siinä vaiheessa, kun löydän vastauksen, ovat ne jo vanhentuneita, kun lukuisat uudet alustat ovat korvanneet vanhat ja lainsäädäntö niitä koskien muuttunut useampaan kertaan.
Millaisia ilmiöitä synnyttää se, että fyysinen ruumiimme istuu sohvalla katsomassa, kun virtuaaliset versiot meistä kohtaavat.
Esityksen A arte de encarar o medo tapahtumat sijoittuvat 15 vuoden päähän, pandemia on vanginnut ihmiset koteihinsa, mutta roolihenkilöiden kommunikaatio tuntuu hyvin tutulta. Teos keskittyy ansiokkaasti pandemian vaikutuksiin. Olisin hyvin kiinnostunut näkemään myös esityksen siitä, miten digitalisaatio vaikuttaa sosiaaliseen kulttuuriimme. Millaisia ilmiöitä synnyttää se, että fyysinen ruumiimme istuu sohvalla katsomassa, kun virtuaaliset versiot meistä kohtaavat.
Väittäisin, että tässä lähdössä olisi aineksia useampaankin dystopiaan, mahdollisesti myös utooppisten maailmojen kuvitteluun. Kyseinen kysymys kumpuaa omasta kauhunsekaisesta suhteestani digitaalista teatteria kohtaan. Olen juuri ja juuri oppinut tekemään esityksiä perinteisille näyttämöille ja nyt tulisi opetella uusi, aivan toinen tekniikka… *Käärii hihoja ylös*.
Sanna: Lopuksi on vielä pakko todeta itsestäänselvyys: digitaalinen teatteri ei tietenkään korvaa fyysisesti läsnäolevia näyttämötapahtumia samassa paikassa olevan yleisön kanssa koettuna – mutta sen ei pidäkään tehdä niin. Digitaalisella näyttämöllä on erityinen ominaislaatunsa, joka myös mahdollistaa monia asioita, mitä niin kutsuttu perinteinen teatteri ei mahdollista. Yksi niistä on aivan omanlaisensa vuorovaikutus, jonka mahdollisuuksiin A arte de encarar o medo -esitys vasta vähän raottaa ikkunaa.
Kun eristys- ja varotoimet pitävät taiteen tilat kokonaan suljettuina, kuten Brasiliassa, tai kun ne ovat tehneet esittävistä taiteista entistä harvempien herkkua, on ihan mahtavaa, että esittävät taiteet voivat edes digitaalisessa muodossa koota ihmisiä yhteen. Vaikka Zoom-väsymys taitaa vallita jo maailmanlaajuisesti, moninaiset taidekokemukset ovat juuri nyt ihan valtavan tärkeitä sekä sielun ravitsemiseksi että tilanteen jäsentämiseksi. Siitä kertovat esimerkiksi A arte de encarar o medon katsojaluvut: elokuun puoliväliin mennessä näytelmän 30 esityksellä on ollut yhteensä noin 15.000 katsojaa, ainakin 35 eri maassa.

Sanna Ryynänen on FT, sosiaalipedagogiikan yliopistonlehtori (50 %) Itä-Suomen yliopistossa ja tutkija, jolla on työn alla mm. Koneen Säätiön rahoittama tutkimushanke teatterista ja esittävistä taiteista yhteiskunnallisina tekoina. Asunut ja työskennellyt Brasiliassa.
Joel Teixeira Neves on tuore Teatteritaiteen maisteri (TeM, 2018), joka on loputtoman kiinnostunut Ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Seuraava ohjaus Kuunteleminen saa ensi-iltansa 29.9.2020 Kiasma-teatterissa.
Fonte: TINFO
Ator, roteirista e cineasta. Co-fundador da Cia. Os Satyros e diretor executivo da SP Escola de Teatro.
Post criado 1070

Deixe uma resposta

O seu endereço de e-mail não será publicado. Campos obrigatórios são marcados com *

Posts Relacionados

Comece a digitar sua pesquisa acima e pressione Enter para pesquisar. Pressione ESC para cancelar.

De volta ao topo